Tuntuu, että olen kaikkeni antanut. Kolmen yön "loma" anoppilassa ja yöt menivät todella sekaisin. Viimeisimpänä yönä heräsin kymmenen (!) kertaa! Okei, herätykset olivat nopeita ja ohi minuutissa tai kahdessa, mutta silti. Lauantaina päätinkin, että likkalauma siirtyy kotimatkalle illan turvin (olisin lähtenyt jo aikaisemmin, mutta mies taivutteli lähtemään vasta illalla).
Lapset nukkuivat koko matkan eivätkä heränneet siirtoon omaan sänkyyn. Mutta, mutta.. Pikkuneiti Duo heräsi yhtäaikaa puolen yön maissa eikä kumpikaan suostunut rauhoittumaan kuin sylissä. Nokkelana otin neidit syliin ja keinutuolissa heijasin heidät takaisin uneen (isimieshän oli edelleen reissussa). Eikä mennytkään niin yksinkertaisesti kuin aikaisemmin.. joka ikinen kerta kun siirsin nukkuvat lapset sänkyyn, he heräsivät. Toinen saattoi nukkua hetken, mutta parahti hereille toisen itkuun.
Kolme tuntia (ja muutaman kymmenen harmaata hiusta) myöhemmin lapset nukkuivat omissä sängyissään. Onneksi Iida nukkui koko shown ajan heräämättä.
Aamulla herätyksen tullessa klo 7, voin sanoa olleeni HIEMAN väsynyt. Silti selvisin koko päivän yksin lasten kanssa, suuremmitta katastrofeitta.
Nyt kun mies on kotona, huomaan olevani lopenuupunut. Uupunut valvomiseen, uupunut pikkulapsiarkeen. Henkistä uupumista, tiedän. Tiedän, että tunne on ohimenevä ja huomenna (toivottavasti) nukutun yön jälkeen arki on jälleen rakasta ja vähemmän raskasta. Onneksi on tuo Mies. <3
Jottei koko postaus menisi pelkkään valitukseen, voin ilolla ilmoittaa meidän neiti A:n eli Ainon ottavan hienoja askelia, kädestä kiinni pitäen. Uskomatonta, että kahden kuukauden päästä meidän vauvat ovat jo vuoden!
Edit. Hyvät yöunet ja elo on todellakin kevyempää ja onnellisempaa. Tähän voisi vaikka tottua :) Onnellisuutta lisää tänään kotiutuneet ihanat kankaat! Vielä kun ehtisin leikata ja ommella :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti