Epätietoisuutta

Joskus elämässä tulee hetkiä kun kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Hetki ja mikään ei ole niin kuin ennen. Tuo hetki tulee kuin hyökyaalto vallaten ja tuhoten kaiken. Jäljelle jää suru, epätoivo ja viha.

Kuulin tänään huonoja uutisia eläinlääkärissä. Koiramme Aston voi huonosti, enkä minä ollut huomannut sitä. Itsesyytökset ja pelko valtasi sydämen. Sydäntäni kylmäsi kun ajattelin joutuvani luopumaan hänestä. 

Keväällä 2010

Joku voisi ajatella ettei kyseessä ole kuin koira. Vain koira. Mutta minulle hän on enemmän kuin koira. Hän on ollut lapsen korvike vuosia ennen ihmislapsiani. Hänen avullaan selvisin avioerostani ehjin nahoin. Hänen avullaan toivuin ja loin itseni uudelleen. Miehen kanssa vitsailemme, että Aston hurmasi hänet ja minä tulin kaupantekijäisinä. Pieni karvainen ystäväni. Meidän perheen koira. Tyttärille niin rakas ja tärkeä.

Keväällä 2012

Tuomio oli SLO. Autoimmuunisairaus joka tuhoaa koiran kynnet. Taudinkulkua ei voida ennustaa, sillä jokainen tapaus on erilainen. Antibioottia kuukausi, kipulääkettä tarvittaessa, E-vitamiinia ja omega rasvahappoja. Kädet ristiin ja toivotaan lääkevasteen löytyvän. Toivon tilanteen helpottavan ja toivon näkeväni paranemisen merkkejä. 

Meidän elämämme pysähtyy hetkeksi, kevääksi suunnitellut asiat jäädytetään. On aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt voin vain toivoa.