Ajanjakson loppu

Tällä kohtaa piti olla postaus viisihenkisen perheen ruokamenoista ja ruoka-asioista noin yleensäkin. 
Nyt tässä on suruviesti meidän perheeltä. Mietin jonkin aikaa kirjoitanko mitään, mutta koen kirjoittamisen auttavan surutyössä.

Perheemme rakastettu lemmikki, perheenjäsenemme, Lapinkoira Aston siirtyi enkeliksi taivaalle kuluvan viikon torstaina. Jokainen lemmikin omistaja tietää päätöksen olevan todella raskas ja päätöstä kyseenalaistaa monet kerrat.

Päätöstä pohdittiin pitkään ja itkunsekaisia keskusteluja juteltiin. Päätöksenteko ilta oli raskas ja vielä raskaampaa oli seuraavana päivänä. Tuntui, että Aston itsekin tiesi mitä tulevan piti. Ehkä hän oli kipujen vuoksi karkaillut kuluneen puolentoista kuukauden aikana monta kertaa. Ehkä hän yritti kertoa haluavansa päästä pois. Ehkä.. 

Torstai oli elämäni raskain päivä. Päivä jolloin tyttäremme hyvästeli rakkaan koiran, ymmärtäen (ja ymmärtämättä) ettei hän tule takaisin enää. 

---

Minä olen kiitollinen Astonille. Hänen avullaan selvisin avioerostani selväjärkisenä. Hän suojeli perheemme kolmea lasta. Vahti kolmen vauvan unta ulkona rattaissa. Sisällä poika vartio yöt lastenhuoneen ovella.
Uskollinen ystävä tuuppasi kuonolla kun minä itkin. Suojeli kun olin yksin kotona. Niin paljosta olen kiitollinen <3
 

Koti tuntuu tyhjältä. Kuulen tassujen askelia talossa, haukunta ulkona, veden latkimisen ääntä.. Pääkoppa odottaa näkevänsä ja tuntevansa koiran tietyissä tilanteissa. Pettymys on valtaisa kun tajuaa ettei koira tule.

Itku nousee silmiin ja kurkkua kuristaa kun kirjoitan tätä. Kaipaus on niin valtavan suuri ja suru on osana elämää.

Rakkaudella koiraa kaivaten.