Ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt mitä on kantaa huolta toisesta ihmisestä elämän jokainen hetki. En tiennyt mitä todellinen menetyksen pelko on. Enkä tiennyt mitä oikea, sydämen pakahduttava rakkaus on.
Tytär. Tuo maailman ihanin lapsi on opettanut minulle ja minusta niin paljon.
Meillä on hänen pienen elämänsä aikana sattunut vain muutama todellinen haaveri. Kaksi verta vuotavaa kaatumista ja kourallinen kovia kaatumisia ilman verta. Viimeisin tänään - väsyneensä lapsi kampesi itsensä (ja peittonsa) sängystä pois. Suunnatessaan takaisin sänkyyn, hän kaatui peittoonsa ja kolautti nenänsä sängyn reunaan. Kaatumisen ääni ja kipuitku. Jokainen vanhempi tietää sen tunteen. Sieppasin lapsen syliini, rauhoitin ja suukotin. Hyvä etten hormonisekaisena itkenyt itsekin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Silti, nuo hetket säikäyttävät ja tuovat mieleen menettämisen pelon. Äitinä en tiedä mitään niin kamalaa kuin oman lapsen menetyksen, vaikken ole sitä kokenutkaan. Enkä toivottavasti koskaan koe.
Niin se vaan menee, vanhempien ei pidä haudata lapsiaan. Ei.
Rakastan niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti