Töissä juteltiin kahvihuoneessa vanhemmuudesta. Keskustelun taisi kirvoittaa lehtien palstoilla olevat kirkuvat otsikot opettajan erottamisesta ja oppilaan huonosta käytöksestä.
Monet, erityisesti iäkkäämmät kollegat, olivat sitä mieltä, että nykyajan vanhemmat eivät kasvata lapsiaan, että silloin ennen vanhaan ei kyllä opettajien silmille hypitty. Nuoremmat, ruuhkavuosiaan viettävät kollegani puolestaan puolustelivat vanhemmuuttaan yhteiskunnan normein ja muuttunein vaatimuksin; mikään ei ole niin kuin silloin ennen vanhaan.
Ennen lapset kasvatettiin kurissa ja nuhteessa, nykynormein jopa väkivallalla. Kukapa siinä uskaltaisi uhmata isää tai äitiä kun koivuniemen herra oli oven päällä odottamassa. Aikaisemmin kylä kasvatti lapset, olivat lapset omia tai viereita, komennettiin jos huonoa käytöstä ilmeni.
Nykyään työelämä on vaativa ja haastava. Vanhemmilla on kiire ja toisaalta vanhemmat haluavat sitä kuuluisaa omaa aikaa, toiset jo lähes synnytyslaitoksella.
Itse olen mielipiteineni jotain siltä väliltä. Mielestäni rajat ovat rakkautta. Rytmi luo turvaa pikkuvauvasta lähtien. Käytöstavat opitaan jo pikkulapsina, turha niitä on yrittää opettaa esikoululaiselle, jos siihen asti on saanut elää kuin pellossa. Väkivalta ei mielestäni ole ratkaisu mihinkään. Joskus liika neuvottelu on myös pahasta. Vanhempien rooli on olla turvallisia kasvattajia, ei kavereita. Vanhemman ei tarvitse neuvotella viisi vuotiaan kanssa mennäänkö nukkumaan vai ei.
Kaipa tässä on tiivistynyt meidän perheen kasvatusideologia, tai ainakin murunen siitä. Maalaisjärkeä unohtamatta.
Mukavaa iltaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti