Lasten kanssa liikkuessa emme välty katseilta (kuten ei moni muukaan kaksosperhe, tai monilapsinen perhe). Ajoittain tuntuu, että kaksoset ovat kuin sirkusapinoita, niitä ihmetellään olan takaa. Jos ei kanssakulkija uskalla juttusille niin sitten kuiskutellaan "huomaamattomasti" selän takana.
Yleisimpien kysymyksien jälkeen ("Onko ne kaksosia?" "Minkä ikäinen hän on?"osoittaen esikoista) ihmetellään pärjäämistä kolmen pienen lapsen kanssa. Miten ihmeessä aika riittää? Miten syli riittää? Miten yleensäkin arki toimii.
Käsi sydämellä voin sanoa olevani onnekas. Meidän tytöt ovat melko tyytyväisiä ja hyväntuulisia. Esikoisemme Iida (nyt 2v2kk) on pääasiassa rauhallinen ja tottelevainen tyttö. Arkemme sujuu tasaisesti, samoja polkuja, joka ikinen päivä. Arkirutiinilla, kuten siskoni sanoisi. Vaikka toisia tuntuu suunnattomasti ärsyttävän meidän perheen (tai minun aka natsiäidin) luoma rutiini, niin se vaan toimii. Ilman rutiinia olisimme kuin laiva tuuliajolla. Mutta ei elämä pelkkää onnenauvoa ole. Kun lapset olivat kipeinä, turhautti äärettömästi kun kaikki itkivät yhteen ääneen ja kitisivät muutenkin. Päivät, kun mikään ei suju, rasittaa henkisesti ja päivän päätteeksi on lopenuupunut. Onneksi näitä päiviä on vain silloin tällöin.
Eräs henkilö sanoi kaksosia odottaessani, että hän epäilee minun hölläävän rutiineja kunhan lapset syntyvät. Mieleni teki sanoa, että odota vaan.. ja kuten aavistin, ei hölläämistä näy, päinvastoin. Yksinkertaisesti, tämä toimii meillä.
Vaikka meillä onkin arkirutiini, ei se tarkoita meidän jumittavan kotona. Ehei, me käymme kavereilla leikkimissä ja reissaamme, aivan kuten kaikki muutkin. Aamupäivän leikkitreffeillä ystäväni ihmettelikin kuinka ihmeessä olin saanut kolme lastamme ajoissa heille (kun he olivat juuri saaneet yökkärit pois päältä). Tottumusta ja rutiineja totesin. Ja sitähän se on. Meidän elämää, arkea :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti