Olen toivonut ja haaveillut perheestä niin kauan kuin muistan.
Hassua miten vuosien päästä voi mieleen pulpahtaa asioita, jotka on autuaasti unohtanut.. Olen ollut kutakuinkin 16v kun olen lukenut kaksplussasta vaunuvertailua. Silloin päätin, että jos minulla joskus on lapsi niin Emmaljungat minä haluan. Ja kovalla kopalla se olla pitää.
Tuli lapsi ja Emmaljungat. (rasti ruutuun?)
Mies kysyi eräänä päivänä, että kaipaanko minä iltaelämään. Hetken mietittyäni totesin etten kaipaa. Omaa aikaa ajoittain kyllä kaipaan, mutta baarissa riekkuminen ei tunnu enää luontevalta. Olen kai riekkunut siellä riittävästi. Nyt haluan panostaa perheen hyvinvointiin ja omaan hyvinvointiin. Meidän yhteiseen aikaan ja minun omaan aikaani. Totesin miehelle, että olen haaveillut tästä (perheestä) niin kauan - ja nyt - minä elän unelmaani, elän elämäni parasta aikaa.
Parasta aikaa kiukunpuuskaisen lapsen kanssa, kuka herää aamuisin viideltä. Silti. Enkä itseasiassa ole edes pahoillani. Tytär, mies ja koira. Voisiko asiat olla vielä paremmin? Kuiskaan toiveen tuuleen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti