Päässäni pyörii, sydän hakkaa.. Tunteet ovat ristiriitaiset.
Ystäväni muutaman viikon takainen suurtakin suurempi menetys varjostaa elämää. Samaan aikaan oma elämä hymyilee. Elän ystäväni surua ja omaa onneani. Yritän tukea ja tarjota apua, mistä ei kuitenkaan ole apua, päinvastoin.
Haluaisin auttaa ystävääni, mutta hän ei apuani kaipaa. Asiat pitää saada selvittää yksin. Minkä ymmärrän kyllä. Menetys on ollut valtaisa ja siitä toipuminen vie aikaa ja voimavaroja. Kiinnostus muiden elämään on nolla.
Ympärilläni on ihmisiä, joiden omassa elämässä on kaikenlaista -luonnollisesti he eivät jaksa kuunnella minun höpötystäni. Tahtoisin silti niin kovin kertoa, kuinka minulla menee, kuinka varovaisen onnellinen olen.
En voi. En halua tuottaa huonoa mieltä onnellani. Enkä ole tunteeton, pystyn kuvittelemaan itseni heidän asemaansa, siksi ymmärränkin antaa tilaa ajatella, olla yksin. Toivon, etteivät he ajaudu pois elämästäni.
Olen siis hiljaa onnellinen. Odotan aikaa, että voin puhua. Suru helpottaa ajallaan, ja minä odotan.
Hymyilen salaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti